Nimitän mielessäni entistä miestänikin ystäväkseni. Tänään puhelimme taas puhelimessa hyvän tovin ja oli juuri oikein mielenkiintoinen juttu meneillään kun hänen veljensä ajoi pihaan ja jouduimme keskeyttämään sen konversaation. Taidanpa lähteä käväisemään heillä tässä viikolla että saan kuulla ne uutiset loppuun ja samalla maksettua velkani mikä syntyi hänen äitinsä hautajaisten yhteydessä. Eihän sinne ole kuin 50 km joten pikkukeikka vain.

Sitten soitti vielä toinenkin ystävä. Lapsuuden aikainen ikäiseni naapuri/koulutoverini. Puhumme puhelimessa todella harvoin, joskus menee pari vuottakin välillä mutta kyllä se on kumma että se on aina niinkuin ei niitä vuosikymmeniä olisi välissä ollutkaan. Hihitämme ja tirskumme kuin pikkupennut ja meillä on juuri se sama tyyli puhua toisillemme kuin silloin lapsinakin. Täysin välitöntä ja estotonta eikä mitään miettimistä mitä se toinen mahtaa ajatella. Emme edes alkajaisiksi koskaan puhele säästä, terveydestä tai muusta muodollisesta vaan se puhumisemme sortuu mitä mielikuvituksellisimmille radoille. Olen nyt parina vuonna yrittänyt saada hänet hankkimaan tietokoneen ja nyt alkoi jo kuulostaa siltä että taitaa hankkiakin kunhan sisarenpoikansa joutaa tulemaan sen käyttöä opettamaan.

Sitä oikein havahtuu jotenkin ihmettelemään että miten se voi olla mahdollista että tiettyjen ihmisten kanssa kaikkinainen kanssakäyminen on niin helppoa ja yksinkertaista. Taitaa se olla niin että loppujen lopuksi ihmiset eivät juurikaan oikeastaan muutu miksikään siitä millaisia he nuorina ovat, että se perusminä on läpi elämän ihan samanlainen.