Saarenmaan metsät ovat nyt täynnä yhtä ja toista, jotka maistuvat ihmistenkin suihin. Mustikat ovat tänä kesänä erityisen suuria ja maukkaita. Kanttarellit (keltavahverot, kukeseened) ovat täplittäneet väriloistollaan metsämaiseman jo juhannuksesta asti. Sienimetsästä ei oikein malttaisi tulla pois ollenkaan, mutta välillä täytyy vuoteessakin hengähtää. Ikävä kyllä Suomeenkin on palattava vähin erin ja opeteltava elelemään myös ihmisten ilmoissa. Täällä olen päässyt koko lailla metsittymään ja menninkäisten ja maahisten olemusta muistuttamaan ja miltei naavaa leukaperiin kasvattamaan. Naavaa en ole Suomessa aikoihin nähnytkään, mutta täällä kaiketi Euroopan puhtaimmassa ilmapiirissä sitäkin kasvelee.

Pitäisikin lähteä sieneen. En muuten ole koskaan nähnyt torimyynnissä yhtä "rupisia" ja kuivia virolaisia kantarelleja kuin tänä vuonna, huomaa luonnon kärsineen pitkästä kuumasta kaudesta. Hinta melkein kaikkialla 4e/ litra.

Menkää ihmiset metsään! Kävimme tänään Nurmijärvellä sienimetsässä ja saimme alle tunnissa 25 kiloa herkkutatteja. Kummallista, että kukaan ei tunne sitä paikkaa, vaikka siinä on talojakin ihan lähellä. Kaikki eivät käy metsässä, ainakaan sieniä poimimassa, sillä joka vuosi tuo paikka on neitseellisen koskematon. Herkkutatti (stensopp, kivipuravik) on mielestäni sienien aatelia, kaikkein herkullisin sienemme. Tämä vuosi vaikuttaa poikkeuksellisen runsaalta herkkutattivuodelta. Nyt alan siivota saalista, pilkon ne palasiksi, paistan pannulla vähässä voissa pienempään tilaan, laitan sienet rasioihin ja pakastan ne talvea varten. Toki teen herkkutattimuhennoksen huomenna. Nam!

Onpa mahtava sienisaalis ollut Urpolla! Herkkutateissa on aivan ihana tuoksu, sellainen hyvin miedosti makea, hieman pähkinäinen.. ja ne tosiaan ovat herkullisia. Myöskin helppoja kuivata vaikka sanomalehden päällä huoneilmassa ohuina viipaleina.
Täällä ei ole lähistöllä kunnollista herkkutattipaikkaa, mutta haavanpunikkitatteja on jo löytynyt ja niitä nousee vauhdilla. Kantarellejakin löytyy. Himoitsisin supilovahveroita, mutta niiden aika ei ole ihan vielä. Olemme juurikin tänä aamuna lähdössä sienestämään mummin ja väike armaan kanssa, kun isommat lapset ovat koulussa.

Viime reissulla ei ainakaan vielä näkynyt hirvikärpäsiä, jotka ovat tosi inhottavia. Ne menevät vaatteiden alle, takertuvat hiuksiin ja niitä voi ravistelusta ja kampaamisesta huolimatta löytyä vielä päiviä metsäreissun jälkeen.

Joo, hieno oli herkkutattisaalis. Niissä oli melkoinen puhdistaminen, vaikka osan veivät nuoret omaan kotiinsa. Sormet ovat vieläkin värjäytyneet. Monista sienistähän tehdään luonnon värjäysaineita esimerkiksi villalankoja varten. En jaksanut eilen vielä sienistä liikoja nesteitä paistella ja pakastaa, mutta eiköhän se tänään tule tehtyä.

Meidän eilinen saaliimme oli vähäinen, joitakin rouskuja ja kantarelleja, mutta herkkutatteja oli runsaammin. Harmittelimme äitini kanssa sitä, kun käytössä ei ole autoa. Tuossa 10 kilsan päässä kun on lupaavan näköisiä kankaita.

Meidän Tallinnalaisten naapurien ystävät (kuulostaa monimutkaisemmalta kuin on) tulivat illalla paikalle. Ovat oikeita sieni-ihmisiä molemmat. Voi olla, että heillä on parempi tieto kuin minulla Läänemaan sienitilasta. Kohta uteliaisuus voittaa hienotunteisuuden ja kipitän kysymään ovatko mahdollisesti tulleet sienestämään. Viimevuotinen vahveroapaja jäi vähän vaivaamaan. Se kun jäi sinne metsään. Olivat eri lajike kuin suppilovahverot, erinäköisiä siis, ja sinne jäivät villisioille. Nyt tiedän niiden olleen yhtä hyviä ruokasieniä kuin suppilosukulaisensakin. Jos naapureilla on positiivista tietoa sienitilanteestamme, niin sinne sitten etsimään viimevuotista löytöä.

Alielin sienipaikan herkku voisi olla kosteikkovahvero. Itse olen poiminut niitä samoilta paikoilta kuin suppilovahveroitakin.

Kosteikkovahvero on ihan yhtä hyvä sieni kuin suppilovahverokin ja niitä on joskus tosi vaikea erottaa toisistaan. Maku on minusta täsmäleen sama. . Suppilovahvero näyttää tältä:
.

Kosteikkovahverolla on yleensä keltaisempi jalka kuin suppilovahverolla.

Kas Eestis keegi korjab lehterkukkeseeni? Vähemalt hilissügisel septembri lõppupoolel, oktoobris ja novembris Saaremaa metsad on neid täis ja mitte keegi ei käi neid seal korjamas. Kui kunagi keegi aru saab, et nad seened on suur delikatess, nii kokkuostjad hakkavad neid ostma ja Soome või mujale viima. Ma viisin paar aastat tagasi naabridele Saaremaal lehterkukkeseeni ja nad kiitsit, et head seened on. Neid on kerge talveks kuivatada ka.

Olen tismalleen samaa mieltä kuin Urpokin: nuo kaksi vahverolajiketta maistuvat tismalleen samalle ja ovat superherkullisia!! Ja tosiaan niiden erottaminen on hankalaa sikäli, että molemmissa vahveroissa on kasvupaikasta riippuen vielä värierojakin. Yleensä kuivemmassa kasvaneet sienet ovat molemmissa lajeissa tummempia ja varsien paksuuskin vaihtelee. Kosteikkovahveroa löytää paremmin paksun sammalmaton keskeltä, kun taas suppilovahveroa löytyy piileskelemästä mustikanvarpujen alta ja jopa kuivahkolta metsäkoneen uralta. Heinikossa viihtyvät molemmat.

Urpon kanssa olisi kiva lähteä sienimetsään. Siellä me molemmat tuoksuttelisimme sienten herkullisia aromeja sieraimet väristen ja huokailisimme innosta

Üldiselt eestlased vist ei korja neid lehterkukeseeni, põhiliselt ikka neid tavalisi kollaseid kukekaid. Aga peaks proovima küll, siiani olen sellistest seentest, mida ei tunne, mööda käinud, aga tänu siinsetele asjatundjatele peab hakkama "lahtiste silmadega" ringi vaatama.

Joo kyllä se minun apajani oli noita kosteikkovahveroita. Sillä erotuksella, että jalka oli kirkkaan oranssi. Tuli jo joku myrkkysieni mieleen värin takia. Myrkkysienethän usein viestivät vaarallisuudestaan kirkkailla väreillä. Alma on varmaan oikeassa, että kasvupaikka vaikuttaa tuohon väritykseen.
Mutta naapurin väki ei kyllä ollut juuri sieniä löytänyt. Toivottavasti sateet vielä parantavat tätä sienisyksyä.
Tosin syksyinen metsä on niin ihana, että siellä voi kuljeskella vain ajatellen sinisiä ajatuksia. Että ei se materiahyöty ole ihan välttämätön.

Agnes, tean üht Soome eestlast, kes on korjannud lehterkukeseeni siin Rääkis, et on superheamaitselised.

Eilinen väittämäni, ettei Läänemaalta löydy sieniä, olikin sitten harhaanjohtamista. Olimme aamupäivän metsässä ja siellä meinas ihan hulluks tulla sienipaljouden keskellä. Nyt on näköjään tuo pilvik-aika ( hapero). Ja niitä naapurit olivat juuri tulleet metsästämään.
Myöskin sellaista kanttarellin sukulaista oli tarjolla. Sanoivat kyllä vironkielisen nimen, mutta oli sen verran outo, että painui unholaan. Kehuivat vielä miellyttävämmäksi kuin kanttarellia. On muuten kerta kaikkiaan ihanaa olla metsässä ihmisten kanssa, jotka tuntevat sen sienialan. Joka sienelle tuli nimi ja sen käyttömahdollisuus.
Syksysienet poimitaan sitten myöhemmin.
Sieniretken jälkeen lähdimme kylpylään Haapsaluun. Kruunasi päivän ja poisti ihoon tarrautuneet hirvikärpäset. Tällaiset alkusyksyn päivät jäävät aivokuorelle muistiin siitä miellyttävimmästä päästä.

Näkyy Virossakin olevan herkkutatteja: http://www.delfi.ee/news/paevauudised/eesti/piltuudis-seeneline-korjas-hiigelpuravikke.d?id=32962259&l=fplead . Noin suuria herkkutatteja en ole kyllä kuvitellut olevan olemassakaan ja jos ne ovat vielä syötävässä kunnossa, niin jo kahdesta tatista valmistaa suurperheellekin aterian.