Eläinten sielukysymys nousee aika ajoin esille, vaikka ihmiskunta ei ole päässyt yksimielisyyteen ihmisenkään sielun olemassaolosta. Ortodoksisen kirkon pappi Kalevi Kasala ainakin tuntuu olevan sitä mieltä, että koirilla on sielu. Ymmärrän hyvin, että monet ihmiset rakastavat lemmikkiään. Jotkut yli kaiken, jopa enemmän kuin yhtäkään ihmistä ja esimerkiksi koirien hautausmaalla on ylellisiä hautakiviä ja jotkut testamenttaavat koko omaisuutensa lemmikkieläinyhdistyksille. Tuo lemmikkiin kohdistuva rakkaus (platoninen) menee niinkin pitkälle, että emäntä tai isäntä uskoo tapaavansa kuolleen koiransa tai kissansa taivaassa. Minusta on täysin luonnollista, että ihminen huolehtii eläimistään ja rakastaa niitä, mutta jotkut tuntuvat kyllä ampuvan reippaasti yli maalin.

Helsingin Sanomat eilen:

"Laura Kytölä


Ensimmäisen adventtipäivän iltana Senaatintorille kokoontuu kaikenkarvainen seurakunta.

Kirjaimellisesti.

Puoli tuntia kestävässä tilaisuudessa lemmikkieläinten ylle vihmotaan pyhää vettä ja he saavat kuulla pyhää sanaa.

Kyse on Helsingin Seudun kennelpiiri ry:n järjestämästä perinteisestä eläinten joulusiunauksesta.

Palveluskoirien sekä lemmikkieläinten siunaamisen suorittavat pastori Arto Antturi Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnasta ja isä Kalevi Kasala Helsingin Ortodoksisesta seurakunnasta.

Mutta miksi eläimiä oikein pitää vaivata hengellisillä asioilla, isä Kalevi Kasala?

"Ortodoksisessa kirkossa on pitkät perinteet eläinten siunaamisessa, esimerkiksi karjaa on siunattu perinteisesti. Ihmisellä ja eläimellä on aivan erityinen suhde luomakunnassa, ja koko luomakuntahan on pyhä."

Eikö Jumalan yhteydessä oleminen edellytä, että olennolla on sielu, jonka Jumala voi pelastaa? Siis: onko eläimillä sielu?

"Vaikea kysymys. Ehkä koiralla on jollain tapaa sielu, mutta se on karkeampi kuin ihmisen sielu. Toisaalta eläimet eivät ole koskaan erkaantuneet Jumalan yhteydestä, kuten ihminen on teoillaan tehnyt. Eläimet eivät tee syntiä, joten periaatteessa niiden puolesta ei tarvitsisi rukoilla kuten ihmisen."

Kasala kertoo olevansa hieman kateellinen eläimille niiden Jumala-yhteydestä. Eläimet kun elävät siinä paratiisillisessa tietämättömyyden tilassa, jonka Aatami ja Eeva jättivät."

Meidän kissa taitaa kuulua vapaa-ajattelijoihin.

Jos näin on, niin Taunon kissa on poikkeusyksilö. Minusta tuntuu, että meidän kissa ei pysty ajattelemaan lainkaan, se vain havaitsee ja toimii vaistojensa varassa. Silti se on hieno ja ystävällinen kissa ja tunnistaa meidät omiksi perheenjäsenikseen. Siitä olen varma, että meidän kissallamme ei ole yksilöllistä omaa sielua.

Olen ymmärtänyt, että elämillä olisi joukkosielu. Ne eivät ymmärrä omaa yksilöllisyyttään eivätkä myöskään pelkää kuolemaa, tätäkin ehkäpä Kasala kadehtii ?.

Mutta eläimet kyllä ovat joskus sellaisia persoonallisuuksia, että varmaan jokainen joskus tuntee jollakin tasolla eläimen oikeasti osaavan "ajatella" jotakin...ainakin uskallan kuvitella niin. Vaikkapa hevonen tuntuu niin viisaalta, ettei oikein osaa ajatellakaan, ettei sen päässä välähtäisi mitään. Joskus tuntuu että eläimet ovat paljon ihmisiä viisaampia. Voiko tästä tehdä johtopäätöksen, että ajattelemaan kykenemätönkin olento peittoaa älykkyydellään tyhmän ihmisen?

Kissat ovat kyllä varsinaisia vapaa-ajattelijoita. Niiitä ei pysty kahlehtimaan mitenkään. Koirat taas ovat paljon konservatiivisempia, ne voisivat edustaa perinteisempää suuntausta .

Niin, kyllä joskus tuntuu että hevoset osaavat ajatella ja naapurin setä väittää, että kun hän kertoo meidän hevostyttöjemme olevan tulossa maalle, niin nuo eläimet tajuavat sen. Kerran myöhään syksyllä minulta putosi taskulamppu erään meidän hevosemme eteen ja jonkun aikaa sitten kyykistelin ja tunnustelin kädelläni, mistä tuo lamppu mahtaisi löytyä. Aikansa touhua katseltuaan hevonen tarttui hampaillaan päälakeni hiuksista kiinni ja kiskoi minut pystyyn ja olin kuulevinani, että mitä perkelettä sinä siellä kykit, nouse ylös. Moista tukkapöllyä en ollut ennen saanut ja päänahka oli hellänä viikon ajan. Ihme, etteivät hiukset lähteneet juurineen päästä.

Siinä Urpon hevonen teki ratkaisin isäntänsä puolesta, mahtoi sattua...

Mutta hevosista tuli mieleeni hevoskuiskaajat, joita tietenkään en ole tavannut, mutta elokuvassa Robert Redford tuollaista hahmoa esittää. (Elokuva oli kyllä muutenkin aika mieleenpainuva muista syistä). Tuollainen kommunikointi vaikuttaa kovin mystiseltä, mutta ilmeisimmin siinä ihminen pystyy virittäytymään eläimen taajuudelle niin että tavallista syvempi yhteys on mahdollista. Ja onhan meillä ihan omakin hevoskuiskaaja Suomessa, laulaja Kari Vepsä.

Tässä tuli mieleeni yksi runo, jossa sanotaan:

"Sinun ei tarvitse kuin katsoa eläintä silmiin tietääksesi onko sillä sielu vai ei".

Minusta muuten on mukavaa, että englanninkielessä eläimistä sanotaan He ja She. Meidän kauniista kielestämme puuttuu kokonaan tuo mahdollisuus, ja eläimen nimittäminen sanalla Hän tuntuu liian höpsähtäneeltä. Vaikka tietenkin me ajattelemme juuri omasta lemmikistämme niin .

Sielunpalanen yhteisöstä - kiva ajatus faarilta.

Vaan eikös se suunnilleen noin voisi ollakin se asia. Voihan se olla niinkin, ettei meidän ole tarvinnut mitään itsekkäästi omiakaan, vaan että ihan luonnostaan sen palasemme saamme reppuumme mukaan kantaaksemme. Sielu ei paljoa paina, kevytkin se on kantaa...vähän yli sata grammaako sen painoksi olikaan laskettu? Eihän se paina kuin kissanpennun verran.

En syö enään ketään, joka katsoo minua silmiin. Saattaa se kalakin katsoa. Mutta ei kovin älykäs katse. Jonain päivänä kalakin todetaan tuntevaksi otukseksi. Sitten en koske enää siihenkään.
Ruokaa kyllä piisaa niillekin, jotka eivät halua syödä kaltaisiamme.
Ja tässä tämä ruokakeskustelu

Tämä kysymys askarruttaa edelleenkin mieltäni ja aina välillä minusta tuntuu, että ainakin joillakin eläimillä on sielu. Jos ihmisellä on sielu, niin miksei eläimelläkin voisi olla. Ainakin eläimet ovat yksilöitä ja osa eläimistä on viisaampia kuin jotkut toiset eläimet. Minusta tuntuu, että useimmat, jotka uskovat ihmisellä olevan sielu, uskovat myöskin ainakin siinä tapauksessa eläimillä olevan sielu, jos heillä on ollut jokin älykäs nisäkäs lemmikkinään. Jokin edesmennyt lemmikkieläin saattaa seurata meitä vuosikausia ainakin unissamme.

Minusta tuntuu siltä, että eläimet eivät ainakaan tiedosta omaa sieluaan, sillä yhdenkään eläimen en tiedä pelkäävän kuolemaa. Olen muutaman kerran seurannut läheltä nelijalkaisen eläimen kuolemaa ja todennut, kuinka tyynesti ne ottavat lähestyvän kuolemansa vastaan. Eläimet toki pelkäävät kaikenlaisia vaaroja ja vihollisia, mutta kuolemaa ne eivät taida pelätä toisin kuin jotkut ihmiset. Minua kuolemakaan ei varsinaisesti pelota, mutten toivoisi kuolevani, ennen kuin kaikki maanpäälliset asiaton hoidettu.

Minä pidän mahdollisena sitä, että ainakin useimmilla eläimillä on ryhmäsielu, johon ne palaavat, kun niiden fyysinen elämä päättyy. Joidenkin käsitysten mukaan viisas kotieläin voi tuosta ryhmäsielusta eriytyä ja syntyä joskus uudestaan ihmisenä. En tiedä, mutta samojen käsitysten mukaan ihminen ei voi koskaan jälleensyntyä eläimeksi. Jos tätä ajatuskulkua jatkettaisiin, niin ihmisilläkin ja kansoilla voisi olla jonkinlainen ryhmäsielu, josta ne ovat alunperin eriytyneet tai vuodatettu yksilöllisiksi ihmisyksilöiksi kenties eriytyneenä persoonana oppiakseen jotakin, joka tämän maailmankaikkeuden kannalta on oleellista. Tällainen näkökulma voisi vastata kysymykseen, miksi ihmisillä on lukuisia erilaisia luojakäsityksiä ja luojia. Jotkut ihmisryhmät tuntevat käsittämätöntä yhteenkuuluvuudentunnetta samaan tapaan kuin eri eläinlajitkin tuntevat toisiaan kohtaan. Teosofisen käsityksen mukaan ihmiset ovat vuodattuneet jostakin korkeammasta olennosta eri aikoina ryhminä, jotka sitten tarpeeksi kehityttyään vuodattavat uusia ryhmiä, jotka taas puolestaan.... Ja joskus myriadien kuluttua kaikki eriytyneet palaavat jälleen tuohon alkuun ja juureen. En tiedä, mutta toivon hartaasti joskus tuntevani elämän tarkoituksen. Olen joskus ajatellut, että ihmisen elämän tarkoitus on löytää elämälleen tarkoitus. Tämäkin asia askarruttaa aika ajoin mieltäni.

Eläinhän e pelkää kuolemaa, koska ei tiedä siitä.
Hätää, ahdistusta ja pelkoa tuntevat, koska ne ovat tarpeellisia taitoja.
Kuolemaa pelkää ihminen, joka tietää lopun tulevan.
Olen katsonut viisasta koiraa silmiin ennen kuolemaa. Silmät sanoivat, että älä sinä neito huolehdi. Tämä on pelkästään luoonnollista. Mutta se olikin viisaista viisain koira, joka lohdutti minua.

Tämä kaikkihan liittyy siihen, mitä me tiedämme mutta nuo eläimet eivät tiedä.
Lopun aavistaminen kuuluu kaikille nisäkkäille ainakin. Vaikka eivät osaa sitä mitenkään käsittää, niin tietävät, että jotain minulle tapahtuu. Tämä tajuni pikku hiljaa hiipuu ja - niin mitä sitten? - sen pidemmälle ei meidän eläinkaveri enää mietikään.

Me tällaisilla aivoilla varustetut sen sijaan mietimme sitä koko ajan. Kuolemanpelolla on tehty rahaa ja saatu valtaa.
Kun on pidetty kansa tietämättömänä. Nyt kun täällä joissain maissa jopa naiset saavat opiskella, on voitu ajatella
ja tulkita ihan julkisesti.
Mutta ei siitä kuolemisesta ole silti juurikaan saatu selkoa. Hengittäminen alkaa ja hengittäminen loppuu. Siinä koko juttu.

Joku kysyi, onko eläimellä sielu. On sillä. Katsokaapas kerran sikaa silmiin. Sen jälkeen possueine tarttuu kurkkuun.

Tähän aiheeseen kirjoitin hyvin pitkän kannanoton. Olin käyttänyt aikaanikin runsaasti ja kirjoitukseni oli pitkä. Viittä vaille valmiina meille tuli sähkökatkos 4-5 minuuttia vain, mutta sinne ne pohdiskeluni menivät.

Onkohan se sitten pakko aloittaa se kirjoittaminen tämän eläinkuntamme viestikeinoista, ihmisen ja eläimen välisestä viestinnästä ja kaikenlaisesta muusta siihen liittyvästä ihan tekstimuotoon vaikkapa vain omakustanteiseen pienimuotoiseen kirjaan, eikä vain netille. Niin pian kun alan ajattelemaan näitä todella sielun omanneita menneitä ystäviäni, niin jatkuvasti tunnen sen erikoisen persoonallisuuden jokaisen kohdalla ja osan näistä olen ollut tapaavinani myöhemminkin. En ole koskaan uskaltanut sanoa sitä että minulle ennestään tuntematon Alaskan malamute rotuinen koira puhui minulle muutakin kuin sen "ulvotaanko yhdessä" tai "haluatko ajelulle" sanomaansa.

Eläimillä on rakastava sielu joka toimii siinä määrin oikein ettei ole lahjottavissa pintapuolisilla ja ulkokultaisilla keinoilla.
Jokainen joka joskus sitoutuu johonkin lemmikkiin on myös samalla mielestäni luvannut edistää sen eläimen sielullista kehitystä.